Uskonto, politiikka ja SDP
Me tavalliset suomalaiset olemme kasvaneet elämään irti
kirkosta.
Muistan lapsuuteni 1960-luvulla, jolloin vanhat mummot
pelottelivat meitä työläisten lapsia Jumalan kostolla ja kuumilla taivaasta satavilla
kivillä. Pyhäkouluja vetivät uskossaan ahdistuneet tai autuaaksi tulleet naiset.
Rippikoulu olikin jo sitten pelkkä läpijuoksu seurakuntasalista kirkon kautta
vapauteen. Kirkosta eroamista ei kukaan edes harkinnut, olimme tapakristittyjä.
Kun sitten eksyin elämässäni töihin vuodeksi
islaminuskoiseen maahan, jota johdettiin tiukasti poliisivoimin ja juutalaisia
vihattiin oikein urakalla. Silloin alkoi minun uskonnollinen kehitykseni. Tiesin, ettei
luterilaisuuteni ollut kummoista, meillä oli eräänlainen uskonvapaus Suomessa. Uskokoon
ketä huvittaa ja mihin huvittaa, hihhulit pysykööt temppeleissään. Seurasin
siellä Jehovan todistaja työkaverini kipuilua ja totesin monesti, että
teillähän on ihan sama meininki omassa porukassanne, mutta ette vain uskalla
olla sitä mieltä.
Kokonaisen kansan hallitseminen uskonnolla teki minuun
lähtemättömän vaikutuksen. Käsitykseni Jumalasta muuttui hyvin vahvasti ja panteistiseen
suuntaan. Jos Jumala ei ole joka paikassa, häntä ei ole olemassa, oli minun päättelyni
tulos. Mitä enemmän olin seurannut ja tullut tietoiseksi uskonnon vaikutuksista
ja uskonnolla vaikuttamisesta, sitä varmempi olin asiasta. Raamatut, koraanit
ja muu uskonnollinen kirjallisuus vaikuttivat enemmänkin ymmärtämättömille
suunnatulta propagandalta.
Minusta tuntuu, että uskon Jumalaan, mutta niin vahvasti ja omalla
tavallani, ettei sitä voi kukaan tosiuskova hyväksyä. Nyt alkaa käydä samoin sosialidemokratian
kanssa. Olen tässä kuntavaalien yhteydessä ottanut kontaktia puolueemme
poliitikkoihin ja muihin edustajiin. Heille on merkityksellistä vain annettu
ääni, loppu on politiikan ylätason ja eliitin kikkailua. Kun ääni uurnaan
kilahtaa, niin sielu tyhjyyteen vilahtaa.
Minut valittiin juuri neljännelle kaudelle kaupungin
valtuustoon SDP:n edustajana, minulla on puolueen jäsenkirja, mutta kuka
vahvistaisi minua uskossani. Paikallisesti kaikki on kohtuullisen hyvin, mutta jos työväenliike ja SDP ovat todella olemassa,
miksi minusta tuntuu juuri tältä. Miksi minusta tuntuu, että jossain on
yhteisö, jossa minua oikeasti kuunnellaan ja jossa tunnen olevani kotonani. Ehkä se mitä kaipaan on se muutos puolueessamme, jota tässä
odottelen. Kirkosta olen jo eronnut, vuosia sitten.
